Dream it then do it

Juhliessani 20v syntymäpäivääni, olin onnellinen pari viikkoa aiemmin saadusta valkolakista ja olin siinä uskossa, että lähden aupairiksi Englantiin, tarkalleen ottaen Lontooseen. Nyt 2 vuotta myöhemmin oon aupairina Cambridgessa, 50 minuutin junamatkan päässä Lontoosta. Miun haave on vihdoin toteutunu, mutta ei ollenkaan niin kuin olin sen suunnitellu.

Tässä kahden vuoden aikana muutin Australiaan, lomailin Balilla ja tutustuni jopa Lappiin. Asuin suurkaupungissa sekä outbackissa. Näin koalat, kengurut ja upeita luonnonpuoistoja ja uskaltauduin reissaamaan Australian sisällä; lensin Melbourneen ja päädyin Cairnsiin. Uskalsin haaveilla ja sen myötä myös toteuttaa unelmia: kävin snorklaamassa, kokeilin laitesukellusta ja hyppäsin laskuvarjohypyn.
     Suomeen palatessani otin suunnan kohti pohjoista. Olin Levillä, keskellä pakkasta ja lumikinoksia  tonttupuku päällä. Jingle Bells ja Rudolf the Red Nosed Reindeer oli joka päivän hittibiisejä, laskettelurinne oli uus pulkkamäki ja saunominen oli melkein jo harrastus.
Lapista palauttuani kerkesin 2 kuukautta kuluttaa sohvan kulmaa ennen kui päädyin Englantiin.

Tällä hetkellä tuskailen sen ajatuksen kanssa, että kohta tulee vuosi ikää lisää. 22 vuotta ei oo monen mielestä paljon, mutta kun ajattelen että miulla ei oo ammattia tai edes omaa kotia, voin tuntee kuinka stressi on jo takaraivossa. Oonkin tässä lähiaikoina useaan otteeseen miettinyt, että olisko miun sittenkin pitänyt jättää välivuodet pois? Oonko jääny jälkeen tai pitäiskö miun olla enemmän aikuinen?
  Joskus lähteminen on kuitenkin se paras ja oikee ratkaisu, miulle ainakin oli. Oon tavannu paljon toinen toistaan upeampia ihmisiä. Miulla on läjäpäin korvaamattomia muistoja. Opin siivoomaan, pesemään pyykkiä, laittamaan ruokaa, huolehtimaan itestäni. Osaan nauttia arkipäiväsiä asioista  ja arvostaa perhettä, esimerkiksi äitiä, enemmän ku koskaan ennen. Ja onhan miulla se kuva Harrysta ja Meghanista.
     Kun kelaan taaksepäin ja mietin mitä kaikkee miun viimeisimpään 2 vuoteen mahtuu, en voi olla muuta kuin onnellinen ja kiitollinen kaikesta. Mie oon saanu toteuttaa niitä omia haaveita ja ideoita sekä oppinut käytännössä, että asioilla on tapana järjestyä.
   Ennen miun lähtöä olin tavannut ajatella, että liikaa ei kannata suunnitella. En viitsiny sanoa miun ideoita ääneen,  en aina edes uskaltanu kertoa, että haluun ''isona'' lääkäriks, vaikka oon puhunu siitä ensimmäisen kerran jo ala-asteella. Näiden 2 vuoden aikana oon nähny, että jos jostain voi puhua ja haaveilla se voi oikeesti jopa tapahtua. On myös ihan okei, jos siinä samalla uskoo itseensä.

Vaikka vieläkin joka viikko ikävöin maailmaa ja matkustamista, Australiaa ja niitä ihmisiä, joista kerkes tulla tärkeitä niin uskon, että miun paikka on nyt tässä, onnellisena. Miun matka Englantiin kesti 2 vuotta ja ehkä niin oli tarkotuskin? Vihdoinkin koen olevani valmis opiskelemaan ja pysymään Suomessa (ainakin hetken). 

Eräs minuu viisaampi totes ''koti voi olla maailmalla ja Suomi on nyt se paikka, missä opiskella''.

- M