Lähdin Australiaan yksin ja viimosen kuukauden aikana reissasin osan matkaa ihan itsekseni. Valehtelematta voin sanoa, välillä tuntuu tosi yksinäiseltä, kun kaikki tärkeimmät ihmiset on noin 15000 kilometrin päässä.
''Tuu kotiin, jos tuntuu yksinäiseltä.''
Miun matka täällä on vielä kesken, joten en oo vielä valmis suuntaamaan kotiin. Joskus se, että tuntuu yksinäiseltä, auttaa vaan ettimään niitä paikkoja, asioita ja ihmisä, jotka muistuttaa miks on niin siistiä olla ihan vain minä ja maailma.
Yläasteen alussa en ois voinu kuvitellakaan, että lähtisin yksin yhtään mihinkään. Yksin oleminen oli yks suurimpia pelkoja, mitä miulla oli. En esim. 7. ja 8. luokalla lähes koskaan kävelly käytävillä yksin vaan pysyttelin tiiviisti kaveriporukan lähettyvillä. Joskus harvoin tuntien alkamisen jälkeen saatoin kävellä kaapille, jos olin unohtanu sinne jotain.
Kun ensimmäistä kertaa olin hostellissa yksin, mietin vaan, että miks en jatkanu reissua kaverin kanssa samaa matkaa. Samalla tavoin kyseenalaistin omia päätöksiäni ennen kun lähdin skydiving toimistolle tai Whitsundays purjehdukselle. Kuten lähes jokaisella muullakin kerralla, näilläkin kerroilla oon huomannu, että tein oikeen päätöksen lähtiessäni, vaikka matkaseuraa ei aluks ollutkaan. Osa niistä mahtavista ihmisistä, joita oon matkan aikana tavannu, ois varmaan jääny tuntemattomiks, jos siinä vieressä ois aina ollu joku tuttu.
Oon oppinu nauttimaan yksinolosta kunhan on ihmisiä ympärillä. Sain viettää entisen host-perheen luona muutaman yön ja oisin saanu jäädä vielä pidemmäksikin aikaa, jos olisin halunnu. Niin kiitollinen kuin olinkin ilmasesta majotuksesta ni sieltä oli vaan helpottavaa lähteä hostelliin. Nyt kaikki on paljon lähempänä ja tunnen olevani taas "back in business". Enää työttömyys tai suunnitelmien puute ei vaivaa ja tuntuu et saan enemmän aikasiks. Hostelli on ympäristö, missä saan olla yksin ihmisten keskellä tietäen, etten varmaa oo ainut, joka ettii töitä tai menee päivä kerrallaan.
Välillä, kun näkee jotain niin upeeta, että sitä ei osaa sanoin kuvailla ja jolle kuvat ei anna oikeutta, sitä toivois, että ois joku joka jakais sen hetken siun kanssa. Vaikka kuinka yrittäisin selittää, miten hieno tää reissu on ollu (kuvien avulla tai ilman), niin ei se koskaan oo sama kuin ois ite nähny.
Kaikesta huolimatta saan silti sanoa, on tää vaan ollu niin siistiä! Oon nähny monia upeita paikkoja ja tavannu niin ihania ihmisiä, et hetkeäkään en vaihtais pois. Vaikka välillä mieli kaipaa kotiin ja perheen ja kavereiden luokse, ni enemmän houkuttelee tietää, mitä tällä maalla on vielä miulle tarjota. Ehkä ens viikolla on jo töitä.
Yläasteen alussa en ois voinu kuvitellakaan, että lähtisin yksin yhtään mihinkään. Yksin oleminen oli yks suurimpia pelkoja, mitä miulla oli. En esim. 7. ja 8. luokalla lähes koskaan kävelly käytävillä yksin vaan pysyttelin tiiviisti kaveriporukan lähettyvillä. Joskus harvoin tuntien alkamisen jälkeen saatoin kävellä kaapille, jos olin unohtanu sinne jotain.
Kun ensimmäistä kertaa olin hostellissa yksin, mietin vaan, että miks en jatkanu reissua kaverin kanssa samaa matkaa. Samalla tavoin kyseenalaistin omia päätöksiäni ennen kun lähdin skydiving toimistolle tai Whitsundays purjehdukselle. Kuten lähes jokaisella muullakin kerralla, näilläkin kerroilla oon huomannu, että tein oikeen päätöksen lähtiessäni, vaikka matkaseuraa ei aluks ollutkaan. Osa niistä mahtavista ihmisistä, joita oon matkan aikana tavannu, ois varmaan jääny tuntemattomiks, jos siinä vieressä ois aina ollu joku tuttu.
Oon oppinu nauttimaan yksinolosta kunhan on ihmisiä ympärillä. Sain viettää entisen host-perheen luona muutaman yön ja oisin saanu jäädä vielä pidemmäksikin aikaa, jos olisin halunnu. Niin kiitollinen kuin olinkin ilmasesta majotuksesta ni sieltä oli vaan helpottavaa lähteä hostelliin. Nyt kaikki on paljon lähempänä ja tunnen olevani taas "back in business". Enää työttömyys tai suunnitelmien puute ei vaivaa ja tuntuu et saan enemmän aikasiks. Hostelli on ympäristö, missä saan olla yksin ihmisten keskellä tietäen, etten varmaa oo ainut, joka ettii töitä tai menee päivä kerrallaan.
Välillä, kun näkee jotain niin upeeta, että sitä ei osaa sanoin kuvailla ja jolle kuvat ei anna oikeutta, sitä toivois, että ois joku joka jakais sen hetken siun kanssa. Vaikka kuinka yrittäisin selittää, miten hieno tää reissu on ollu (kuvien avulla tai ilman), niin ei se koskaan oo sama kuin ois ite nähny.
Kaikesta huolimatta saan silti sanoa, on tää vaan ollu niin siistiä! Oon nähny monia upeita paikkoja ja tavannu niin ihania ihmisiä, et hetkeäkään en vaihtais pois. Vaikka välillä mieli kaipaa kotiin ja perheen ja kavereiden luokse, ni enemmän houkuttelee tietää, mitä tällä maalla on vielä miulle tarjota. Ehkä ens viikolla on jo töitä.
- MILJA
(joka valloitti sohvan, yksin.)
